Wednesday, December 30, 2009

ONNELLISTA UUTTA VUOTTA 2010


Onnellisen uuden vuoden toivotus


Ulkona satelee hiljalleen lunta. Tämä on ollut suurta ihmettä ja herkkua täällä länsirannikolla. Pitkästä aikaa maa on ollut valkoisena lumesta. Tosin muutama päivä sitten sää yritti näyttää sen toisen puolen, vettä tuli taivaalta reippaasti, liukastaen tiet vaarallisen liukkaiksi.


Uuden projektimme rahoitus etenee verkkaisesti. Tilillä on nyt 11.109 €. Lupauksia sponsoroinnista on lukuisia, varmoja tapauksia yhteensä 24.200 €. Tammikuun puolessa välissä arvelisin varoja olevan 35.309 €. Tämä tarkoittaa, että voimme helmikuun alussa aloittaa kuuden talon rakentamisen Morawewassa.


Lähden sinne aivan uuteen maailmaan entiselle sota-alueelle helmikuun alussa. Alku tulee olemaan todella vaikeata, sillä minulla ei ole muita tuttuja, kuin alueen johtaja ja kaksi munkkia. Muita sosiaalisia suhteita minulla ei siellä ole. Todennäköisesti asun munkkien temppelissä yhdessä pienessä huoneessa, missä on maan levein sänky, mutta samalla pituudeltaan lilliputtiluokkaa. Mahdun sänkyyn makaamaan kulmasta kulmaan, tosin varpaani jäävät vielä sängyn ulkopuolelle. Olen toki elänyt ahtaammissakin oloissa, mutta tämä kokemus on aivan jotakin muuta.


Positiivinen seikka huoneessa on, että siitä on lyhyt matka vessaan ja suihkuun. Kaiken lisäksi vessa on länsimaalaisittain ”pytyllinen”, ei itämaalaisittain vain reikä lattiassa. Suihku on aivan siinä naapurissa. Hygieniasta huolehtiminen on ainakin turvattu.


Ravinnon saanti on myös turvattu aamuisin, sillä munkit syövät kyllä aamiaisen ja lounaan, mutta kello 12 jälkeen he saavat nauttia vain nesteitä. Tuleekohan minullekin eteen pakollinen painonpudotus? Hannu – lääkärini mielestä dieetti on varmasti paikallaan. Oma kroppa ja vanha pääni ei tästä ajatuksesta oikein tykkää. Aikanaan tuon kaiken näkee, kuinka tässäkin käy.


Olosuhteista


Edellä mainitsin jo sosiaalisen verkoston puuttumisesta. Todennäköisesti minulla on sähköt ja juokseva vesi. Nettiyhteyttä sinne ei ole. Lähin kaupunki, Trincomalee, tuttavallisemmin Trinco on 40 kilometrin päässä rannikolla. Tulen käymään siellä viikoittain lukemassa ja vastaamassa sähköpostiini ja ylläpitämässä blogiani osoitteessa:
www.aitofiilis.fi. Käy aina silloin tällöin lukemassa tunnelmiani sieltä. Kännykkäni prepaid – liittymäkään ei toimi siellä, vaan minun on hankittava uusi liittymä heti ensi tilassa maahan päästyäni. Ilmoitan uuden numeroni, kunhan saan uuden liittymän.

Nämä eivät ole murheita sinällään, vaan antavat tietynlaista jännitettä elämään.


Ilmasto on Morawewassa kuivaa ja todella kuumaa, sillä meren kosteuttava ja virkistävä vaikutus ei ulotu noin syvälle sisämaahan. Tätä aluetta kutsutaankin Dry Landiksi - kuivaksi maaksi. Kroppa tottuu tähän kaikkeen parissa viikossa. Vettä pullotettuna täytyy juoda litrakaupalla ja suolatasapainosta on myös huolehdittava. Tämä onkin sitten jo tuttua puuhaa.


Toiveita


Tammikuun lopussa meillä arviolta puolet taloista on saanut rahoituksen. Yhden talon kokonaishintahan on 6500 € ja tavoitteemme on aluksi rakentaa 15 taloa = 97.500 €. Tarvitsen siis apua varojen keräämiseksi. Jos sinulla on ystäviä, yrityksiä tai tunnet ihmisiä, jotka haluaisivat olla tukemassa tällaista hanketta, niin oheistan tili- ja yhteystietoni, jotta kaikki halukkaat voisivat antaa lahjansa hankkeellemme.


Kukaan ei voi tehdä kaikkea,mutta jokainen voi tehdä jotakin.
Ja jos jokainen tekee jotakin tavoitteen saavuttamiseksi,
tulee kaikki tehdyksi.


Keke Ahorinta
Rauma -kylä Sri Lankaan
projektikoordinaattori

Torninkatu 15
26100 RAUMA
FINLAND

Mob. +358400787309 Finland
+94779806642 Sri Lanka

kekeahorinta@hotmail.com


Lahjoitusten summien ei tarvitse olla suuria, sillä Sri Lankassa Euron kurssi on vahva, joten pienilläkin lahjoituksilla on suuri merkitys. Oheistan tähän talokohtaiset painotetut kustannukset. Siitä voi havaita, minkälaisista kustannuksista talon hinta syntyy. Palkat ja muut kustannukset sisältyvät näihin hintoihin.


Autetaan Sri Lankan pakolaiset elämisen alkuun yhdessä!

Kiitos tuestanne ja muistamisestanne!

Siunausta ja menestystä tulevaan vuoteen 2010!

Keke ja waimonsa Sinikka!

RAUMA -KYLÄ SRI LANKAAN -PROJEKTI

TALOKOHTAISET KUSTANNUKSET (€):

Ulko-ovi 150
Sisäovet 140
Ikkunat (iso) 70
Ikkunat (pieni) 330
Ikkuna 35
Suihkutila ja wc 250
Putket 100
Hanat 100
Kaakelit 150
Wc -istuin (itäm.) 70
Sähköistys 400
Maalaukset 650
Valaistus 80
Kiviaines sokkeliin/m³ 175
Sepeli 180
Sementti/säkki 560
Betoniharkot 1400
Harjateräs 100
Puutavara 100
Puutavara/kattorak. 200
Kattotiilet 1260
Yhteensä 6500




Matka Morawewaan

Olimme edellisenä päivänä hyvissä ajoin siirtyneet Mahindan kyydissä Colomboon, sillä matka Morawewaan on kaikkea muuta kuin miellyttävä. Matkaan ei kerry pituutta kuin 270 kilometriä, mutta aikaa kuluu sitäkin enemmän, yksitoista tuntia suuntaansa pakollisine taukoineen. Nyt emme edes pyri saman päivän aikana perille, sillä olimme oppineet jotakin edellisestä kerrasta, jolloin teimme matkan edestakaisin yhdessä päivässä. Tämä oli jo ajatuksenakin sulaa hulluutta, mutta tuolloin ajanpuutteen vuoksi meidän oli pakko ryhtyä moiseen rääkkäykseen.

Jos olet joskus ajanut perunapellolla, niin tiet olivat pääosin juuri tuossa kunnossa. Kapealla tiellä hyvin usein oli kolme tai neljäkin autoa rinnakkain, sillä jokaisella oli aina kiire jonnekin. Torvet soivat ja pakokaasu makaili laiskana ja paksuna kerroksena tien päällä. Välillä pakokaasut tunkeutuivat autoon sisälle saaden kurkkumme käheäksi ja silmämme vuotamaan vettä. Onneksi Mahindan autossa oli sentään kunnollinen ilmastointi, ettemme joutuisi matkaamaan ikkunat auki koko matkaa.

Eilen Hannun kirppujen syömät jalat olivat tulehtuneet kovin pahasti, vaikka saimme apteekista antibioottista salvaa niiden hoitoon. Puremakohdat olivat turvonneet ja niistä valui ikävännäköisesti visvaa. Rasvauksesta ei ollut mitään apua. Kuumuudessa hiki sai puremat kutiamaan mielettömästi. Raapiminen vain pahensi tilannetta. Tiedän kokemuksesta, miltä nuo tulehtuneet puremat tuntuvat. Niin usein kirput ja muut syöpäläiset ovat merkkinsä minuun purreet.

Matkalla tähysimme apteekkia, mistä olisimme saaneet antibiootteja puremien hoitoon. Vihdoin löysimme yhden. Nähtyään Hannun jalat, apteekkari ei antanut niihin lääkettä, vaan kehotti meitä kääntymään lääkärin puoleen.

Lääkäri katseli huolestuneena miehen jalkoja ja kirjoitteli nipun reseptejä, antibiootteja ja pillereitä allergiaoireiden lievittämiseen. Lääkkeet pussitettiin tarkkaan ohjeiden mukaisesti ja sitten seurasi pitkä lista ohjeita, miten ja milloin lääkkeitä oli nautittava. Minäkin sain lääkettä ameban torjumiseksi vähän liian myöhään, sille kuume oli jo alkanut nousta, ja paha olo runteli sisintäni. Vessoihin tutustuminen tulikin menomatkalla tutuksi.

Kantalessa pysähdyimme odottamaan Vimalagnana Thero – munkkia, jonka oli määrä tulla meitä tapaamaan illalla ennen yöpymispaikkaan menoa. Munkilla oli oma aikataulu, joten odottelimme häntä melkoisen tovin jos vähän toistakin, ennen kuin tämä saapui paikalle kuin mitään ei olisi ollut vialla.

Lankalaiseen tapaan myöhästyminen tuntuu olevan hyve, eikä niin ollen siitä tarvitse mitenkään ilmoitella. Joskus myöhästyminen venyy jopa seuraavaan päivään. Ymmärrettävästi olen joutunut usein venyttämään pinnaani odotellessani herroja tuleviksi sovittuihin tapaamisiin. Olen yrittänyt jopa rautatangosta vääntää mallin, että pieni myöhästyminen on tässä kulttuurissa usein pakollista jo liikenteenkin vuoksi, mutta tuntien myöhästyminen tai kokonaan tapaamisesta poisjäänti ei saa minulta ymmärrystä. Kuitenkaan en voi sitä mitenkään selväsanaisesti kertoa tai osoittaa, että olen kovastikin – otettu – myöhästymisestä. Raivoaminen ja kiukuttelu eivät kuulu tähän kulttuuriin. Tämä on ollut minulle kova pala opittavaksi.

Munkin saavuttua kävimme neuvonpitoa seuraavan päivän ohjelmasta, jonka jälkeen nautimme maittavan illallisen srilankalaisista herkuista. Minulle ei ruoka maistunut, sillä sisuskaluni pyörivät yhä ympyrää sisälläni, ja kuume osoitti kohoamisen merkkejä. 30 asteen lämmöstä huolimatta palelin aivan kuin horkassa. Pyytelin anteeksi huonoa kuntoani, ja kömmin kämppääni nukkumaan.

Yön aikana lääkkeet alkoivat purra. Vuoroin oli aivan järkyttävän kylmä ja vuoroin taas mielettömän kova hiki. Kuume oli kuitenkin laskemaan päin, ja aamu oli huomattavasti helpompi ja valoisampi kuin edellinen aamu ja koko päivä.

Poimimme Vimalagnana – munkin mukaamme Morawewaan. Muistutan vielä tässä yhteydessä, kuinka tärkeä munkkien merkitys on hankkeellemme. Kuvaan sitä yksinkertaisemmin näin:

Projektimme on ikään kuin kulkemista hyvin pitkässä käytävässä, jonka päässä on tiukasti suljettu vahva ovi. Minun on aivan turha voimakeinoilla pyrkiä läpi tuosta ovesta. En pääse siitä sisälle jatkamaan kulkuani, ellei minulla olisi avaimia, jotka sopivat oven lukkoihin. Munkit ovat avaimia noihin meille suljettuihin oviin. He pystyvät omaa vaikutusvaltaansa käyttäen avaamaan yllättävän helposti tiukasti suljettuja ovia. Siksi on hyvä olla verkostoituneina munkki järjestöjen kanssa. Tämä on viisautta, jonka arvoa ei voida mitata rahassa. Yhteistyö heidän kanssaan sujuu hyvin, kun pelisäännöt ovat selkeästi laadittuja. Kumpikaan osapuoli ei saa olla ketunhäntä kainalossa. On vain oltava oma itsensä ja rehellisesti pyrkiä saavuttamaan ennalta asetettu tavoite: Rauma -kylän rakentaminen Morawewaan.
Munkit ovat avaimia suljettuihin oviin

Morawewassa meitä oli vastassa K.K.G.I.D.P. Wijeythilake, Divisional Secretary, Morawewan alueen korkein viranomainen. Kävimme lyhyen, mutta kiivasrytmisen neuvottelun hankkeemme ensimmäisen aallon laajuudesta. Herrat halusivat kovasti sitoa meidät paljon suurempaan hankkeeseen, jossa olisi ollut paljon muitakin toimijoita. En halunnut sitoa tässä vaiheessa käsiämme niin laajaan hankkeeseen, sillä tiesin jo tuolloin, että meillä tulee olemaan todella vaikeata hankkia rahoitus jopa kymmeneen taloon, saati siten heti 50 taloon.


Kohtalaisen kädenväännön jälkeen saimme kohteeksemme Morawewan pohjoispuolelta alueen, jonne rakentaisimme 15 talon kylän. Sain alueen päällikön suostumaan siihen, että rakentamiimme taloihin muuttaisi niin valtaväestön sinhaleeseja, kuin vähemmistön tamileja ja muslimeja. Olin oppinut näkemään, että sisällissodan jälkeen tuolla alueella kaikki etniset ryhmät pystyivät hedelmälliseen yhteistyöhön ja asumaan toistensa läheisyydessä.

Maan hallitus ei oikein suostuisi tukemaan käydystä sisällissodasta johtuen alueen tamileja. LTTE:n sissit tai pikemminkin terroristithan olivat rodullisesti tamileja. Heitä 2.5 miljoonaisesta tamiliväestöstä arvellaan olleen noin 45 000. Todellisuudessa juuri tamilinaiset ovat tunnetusti kaikkein työteliäimpiä ihmisiä Sri Lankassa. He ovat poimimassa teetä Nurelian (Nuwara Eliyan) vuoristoalueen kaikkein jyrkimmillä ja korkeimmilla rinteillä varhaisesta aamusta myöhään iltaan jokaisena työpäivänä satoi tai paistoi.

Voitte vain kuvitella, kuinka raskasta työtä teen kerääminen on. Voimakkaat kädet nyhtävät pään yläpuolelle ulottuvista pensaista kaikkein hennoimmat teelehdet parhaimpaan teehen. Otsan yli on vedetty panta, joka kannattelee selästä roikkuvaa isoa säkkiä, johon teesato kootaan. Työtahti on ankara, sillä mitä enemmän kokoat päivän aikana teetä, sen suuremmaksi palkkapussisi kasvaa päivän aikana. Päivän päätyttyä säkit punnitaan ja palkka maksetaan suoraan käteen, kuten meillä Suomessakin tehtiin ammoisina aikoina.

Kaiken tämän lisäksi kerääjän on oltava varuillaan teepensaiden varjossa eläviä käärmeitä. Koko ajan ei voi vilkuilla, mitä jalkojen juuressa tapahtuu. Paras tee kerätään niin jyrkiltä rinteiltä, ettei aina voi edes nähdä jalkoja pensaiden lehvistön läpi. Ole siinä sitten varuillasi. Voin aivan rehellisesti sanoa, että tuo työ jäisi ainakin minulta tekemättä.
Valmistuviin taloihin muuttaa asumaan joko kaksi perhettä tai noin kahdeksan henkinen perhe. Etusija annetaan sodassa vammautuneille ja sairaille.

Neuvottelujen jälkeen lähdimme köröttelemään maasturilla rakennuskohteeseen. Jo tämän matkan aikana totesin, että ilman moottoripyörää minun on aivan turha kuvitella työskenteleväni siellä. Tiet olivat sateen syövyttämiä, ja nelivetoinen maasturinkin kuski sai olla tarkkana tehdessään ajouravalinnoissaan.


Kyselin, miksi nämä noin 1500 perhettä haluavat palata entisille kotiseuduilleen, koska lähes kaikkien kodit oli tuhottu sodassa. Kaikki johtuu maan laadusta. Se on niin hedelmällistä, että tänne kannattaa palata, vaikka ihmiset ovat menettäneet kaikki omaisuutensa sodassa. Tämä selvensi asioita kovastikin. Samalla minulle väännettiin rautalangasta malli, miksi nämä ihmiset eivät tule koskaan luopumaan heille rakennettavista taloista, saati keinottelemaan niillä.

Tilanne ei ole sama kuin länsirannikolla turistialueilla, missä tsunami tuhosi ihmisten kodit. Nämä ihmiset olivat saaneet elantonsa merestä kalastajina tai turisteilta myyjinä. Näille kodittomille rakennettiin kauas viidakkoon, jopa monien kilometrien päähän rannikolta. Ei näillä ihmisillä ollut mahdollisuutta saada elantoa viidakossa, vaan he pyrkivät takaisin rannikolle asumaan niihin hökkeleihin, joita he olivat rakentaneet jätelaudoista. Viidakkoon rakennetusta talosta tuli kauppatavaraa. Tätä estääkseni olimme sopineet aluehallinnon päättäjien kanssa, että asukkaat saisivat elinikäisen hallintaoikeuden taloihin, mutteivät omistusoikeutta. Näin välttäisimme keinottelun rakennetuilla taloilla.















Rakennuspaikka on ihanteellinen. Rinteeseen rakennamme talot, ja peltoalue jäisi muokattavaksi. Tulevien talojen asukkaan olivat nytkin yhteistyössä raivaamassa peltoja riisinkylvämistä varten. Työ on rankkaa, sillä mutavelli upottaa kevyenkin ihmisen helposti nivusiaan myöden pehmeään mutaan.

Näin silmissäni talojen kohoavan, ja kyläläisten iloiset ilmeet, kun rakennustöitä aloitetaan. Talkootyövoimasta ei ainakaan tule puutetta.


Tällaisia taloja nousee Morawewan kylään

Tähän ilontunteeseen olen kutsumassa sinuakin hyvä ystäväni!

Thursday, December 24, 2009

Tutustumiskäynnit käynnissä oleviin projekteihin

Ambegaman vammaisten koti

Menomatkalla Ambegamaan tilasimme tutusta Hot & Cool – kuppilasta valmiiksi lounaan, sillä aikataulumme oli niin tiukka, että jokainen minuutti oli käytettävä tehokkaasti hyödyksi. Kävimme pikaisesti tutustumassa urakoitsija Kuruwagen viimeisimpään kohteeseen, Baddegaman Senior Homeen, vanhustenkotiin.

Näiden kotien merkitys on tullut tärkeäksi, sillä nuoret muuttavat Arabimaihin paremman elämän ja työn toivossa. Vanhukset jäävät Sri Lankaan, eikä heistä kukaan huolehdi, sillä maassa ei ole mitään järjestettyä vanhustenhuoltoa, saati eläketurvaa. Munkkijärjestöt ylläpitävät näitä koteja Arms Giving – tuen avulla. Tämä tarkoittaa, että aina vainajan kuolinpäivänä omaiset tuovat munkkien määräämän lahjan kohteeseen. Yleensä apu on ruokaa ja vaatteita. Väestörikkaassa maassa tämä onnistuu, eikä kukaan jätä tekemättä tätä palvelua vainajalle, joka saattaa milloin hyvänsä syntyä jälleen.

Vanhustenkoti on hyvä turvapaikka vanhuksille. Hollantilainen hyväntekeväisyysjärjestö on luvannut huolehtia niin talon, kuin vanhusten kuluista. Näillä vanhuksilla on ainakin turvattu tulevaisuus. Kotiin heitä mahtuu kuutisenkymmentä vanhusta.

Baddegaman linja-autoasemalta ostimme tuliaislahjat, karkkeja, keksejä ja kuivakakkuja vietäviksi niin Ambegamaan kuin Halpatotaankin.

Ambegamassa naiset olivat juuri lounastauolla, emmekä halunneet sotkea heidän päiväjärjestystään. Annoimme lahjat aina hymyilevälle johtajattarelle, joka ei saa työstään minkäänlaista palkkaa. Hän saa vaatteet ja ruoan juuri Arms Giving – tukena. Olen aina tukenut häntä ja apulaisjohtajaa vaatimattomalla rahalahjalla. Nytkin annoin muutamia kymmeniä euroja, 5000 Rs. Tällä rahalla hän saa hankkia jotakin ihan itselleen. Osa rahoista menee apulaisjohtajalle samaan tarkoitukseen. Apu ei ole meikäläisittäin ajateltuna suuren suuri, mutta Sri Lankassa sillä tulee hyvin toimeen hyvässä tapauksessa koko kuukauden.
Juuri lähtiessämme kodista, pyörätuoliin koko ikänsä sidottu monivuotinen ystäväni tulee toivottamaan hyvää matkaa. Hän ei pysty tekemään mitään käsillään, vaan hoitaa kaikki askareensa jaloillaan. Hän on ollut malliesimerkkinä maan hallituksen edustajille, että vammaisetkin pystyvät huolehtimaan itsestään turvallisissa olosuhteissa. Tämä nainen hämmästytti ministereitä taidoillaan, ja oli näin auttamassa vammaisten asiaa eteenpäin.











Täällä minä pärjää hyvässä hoidossa

Halpatotan erityislastenkoti

Tulimme sopivasti erityislastenkotiin, sillä lapset olivat juuri palanneet kotiin koulusta. Kukaan kylällä ei enää kuiskuttele, että nämä lapset ovat lastenkodista, sillä niin avoimeksi toiminta laitoksessa vuosien mittaan on tullut. Yhtenä merkittävimpänä tapahtumana on maaliskuussa oleva uuden vuoden juhla, jolloin koko kylän väki kokoontuu leikkimään, kisailemaan ja viihtymään Halpatotan lasten kanssa. Siinä on sellaista vilinää, että oksat pois. Hyvin usein Halpatotan lapset voittavat kisailut voittamattoman sitkeytensä ja periksiantamattomuutensa ansiosta. Sen on katu opettanut näille lapsille. Minä olen kyllä auttamattomasti menettänyt sydämeni näille lapsille ja arvaan, että niin on käynyt koko Sri Lankankin suhteen.

Uuden vuoden juhlan kisailua

Astuessamme autosta, sieltä täältä alkoi kuulua Keke huudot, Keke -uncle, Keke –father. Sing a song Keke. Pian pyrähti ympärillemme hymyilevien lasten joukko, jotka kaikki halusivat tervehtiä Keke –isää kädestä. Missä olet ollut niin kauan? Ethän enää koskaan lähde täältä pois? –kysymykset tuntuivat tarttuvan kurkkuuni, enkä voinut tehdä muuta kuin hyvmyillä. Itku pakkaantui rintaani. Vaivihkaa pyyhin kyyneleet pois silmistäni. En ollut tehnyt turhaa työtä täällä kolmen ja puolen ajan. Olin tullut kotiin jälleen.


Halpatotan lapsia

Enkeli –tyttöni, ainoa kristitty lapsi Halpatotassa kyseli, missä Sinikka -äiti on, milloin hän tulee tänne häntä katsomaan? Hän näytti hyvässä käytössä ollutta Teddy -nallekarhua, joka vaimoni oli hänelle ostanut pari vuotta sitten. Rakkaus, kaipaus ja kiintymys Sinikkaan paistoi hänen suurista tummanruskeista silmistään. Sydämeni oli pakahtua rinnassani.

Voitte varmaan helposti aistia saman tunteen. Nämä lapset ovat niin aitoja ja rehellisiä, joita elämä on käsitellyt kaikkea muuta kuin hellävaraisesti.

Keskustelin henkilökunnan kanssa, kuinka kaikki on mennyt. Lotus Hill ry:n kautta olemme palkanneet tänne lääkärin, kaksi käsityöopettajaa, erityisopettajan ja vapaa-ajan ohjaajan. Kaikki muu oli kunnossa, mutta lääkkeet olivat loppumassa. Näihin tarvittaisiin 75 000 Rs, noin 450 €. Viestitän tämän tarpeen kotimaahan.

Tarkastimme vielä, että kaikki toimii laitoksessa ennen poistumistamme talosta. Kaasua ei kukaan ole enää käyttänyt, sillä sen hinta on niin korkea, ettei laitoksella ole varaa ostaa sitä. Ruoka valmistetaan perinteisellä tavalla kolmen kiven päällä avotulella keittäen. Onneksi kattilat kestävät tuon ruoan valmistustavan.


Halpatotan isommat lapset, niin tytöt kuin pojatkin valmistavat koko 150 henkiselle laitokselle ruoan. Tämä on äärimmäisen tärkeä taito, kun nuoret aikanaan lähteväty kokeilemaan omia siipiään maailmalle.

Suihkut toimivat hyvin, ja ovat joka päivä käytössä. Vessojen ovet retkottivat, eikä niitä ole korjattu. Niistä huomautin johtaja Darmasenalle. Hän lupasi hoitaa asian kuntoon mahdollisimman pian.

Haikein mielin jätimme taaksemme rakkaan Halpatotan lapsineen ja henkilökuntineen. Tapaamme varmaan jälleen ensi vuonna.

Lotus Hillin vammaisten lasten- ja nuorten kuntoutuskeskus, Lotus Home

Rankoista monsuunisateista johtuen, jouduimme valitsemaan pienen ja kuoppaisen tien päästäksemme Lotus Hillille, joka nimensä mukaisesti sijaitsee korkealla mäellä, jonka rinteillä kasvaa teepensaita. Näkymä ympäristöön on hulppea. Täällä vammaisten lasten on hyvä levätä, kuntoutua ja tuntea itsensä ihmiseksi.


Näkymä Lotus Homen sisäpihalta

Rakennusala on noin 1000 m2. Lotus Home voi vastaanottaa kaksikymmentä lasta kuntoutettaviksi kerrallaan. Nyt paikalla oli 14 lasta. He olivat juuri kuvaamataidon tunnilla. Jokainen piirsi annettua tehtävää hyvin keskittyneesti. Kaikki tuntui olevan kunnossa. Lapset olivat hyvissä ja turvallisissa käsissä.


Eranka, jalaton poika

Eranka ei ollut vielä ehtinyt kotiin. Lotus Hill ry maksaa Erankan koulukuljetuksen 30000 Rs eli noin 178 € kuukaudessa. Tämä mahdollistaa taiteellisen ja lahjakkaan pojan koulunkäynnin. Tuk tuk käy hakemassa hänet kotoa ja tuo koulun päättyessä kotiin takaisin. Julkisilla kulkuvälineillä hänellä ei olisi mitään mahdollisuutta käydä koulussa, sillä busseilla on urakka-aikataulu, eikä vammaisen ihmisen bussiin pääsyä kannata jäädä odottamaan. Tienestit putoaisivat, jolloin on helpompaa jättää vammainen ottamatta kyytiin.
Pojan jalat jäivät kehittymättä, sillä raskausaikana äidin kohdussa kilpaa Erankan kanssa kasvoi suuri kasvain, mikä kasvaessaan esti jalkojen kehittymisen. Olemme hankkineet Erankalle tekojalat, joilla hän käy koulua, eikä näin ole siellä kenenkään silmätikkuna. Kotona tekojalat saavat jäädä nurkkaan, ja poika kirmaa jalantyngillään kylän muiden lasten kanssa. Kukaan ei tunnu kiinnittävän huomiota hänen jalkoihinsa. Pääasia on, että hän mennä viipottaa samaa vauhtia muiden kanssa.


Toivoisin, että voisimme olla tukemassa Erankaa niin, että hän voisi päästä taidekouluun. Taiteellisena hän voisi elättää itsensä tuotoksillaan.
Jätän Erankalle piirustuspareria ja maalaustarvikkeita.












Thursday, December 17, 2009

Terveiset Pippureiden maasta

Joulukuun alussa kolme riskiä veikkoa lähti matkaan kello aamulla Raumalta kohti uusia ja jännittäviä seikkailuja Sri Lankassa. Asko Tanhuanpää, huippu journalistimme kyyditsi tarkkailijana omin kustannuksin matkaan lähteneen Hannu Vapolan ja minut turvallisesti Vantaan lentoasemalle. Hyvissä ajoin saimme ennen ruuhkia pudottaa matkalaukkumme koneen ruumaan. Tuolloin oli vielä maahenkilöstön lakko päällä, joten emme voineet olla mitenkään varmoja, saammeko matkalaukut haltuumme Colombossa. Sen näkee sitten aikanaan. Varmuuden vuoksi pakkasimme tärkeimmät asiat käsimatkatavaroihin. Eihän sitä voi koskaan tietää, mitä matkalla tapahtuu...

Ensimmäinen välilaskumme oli Frankfurtissa, jossa meidän oli vain huolehdittava itsemme junalla toiseen terminaaliin etsimään Sri Lankan lentoyhtiön tarkastusporttia. Tällä kertaa kaikki sujui hyvin ilman mitään kommelluksia.

Edessä oli lähes kymmenen tunnin lento kohti Bandaranayaken kansainvälistä lentoasemaa Sri Lankassa, paratiisisaarella. Lentomme aikana lentoemot huolehtivat meistä ystävällisesti, tarjoten sopivin väliajoin ruokaa ja virvokkeita. Tämäkin lentoyhtiö on joutunut laman kourissa karsimaan lentokoneiden tasosta. Kone oli Finskin koneiden ikäinen, mutta siisti, ja tilaa oli tässäkin koneessa riittävästi.

Olin tottunut lentämään näillä reiteillä uusilla laajarunkokoneilla, joissa oli suomalaiseenkin mittatasoon suhteutettuna riittävät tilat kaikkiin suuntiin. Minä tarvitsen ainakin vaimoni mielestä aina kahden lankalaisen ihmisen tilan niin pituus- kuin leveyssuuntaankin. En aina käsitä, mistä moinen puhe johtuu. Minulla on aina ollut riittävästi tilaa, mutta jostakin syystä vierustovereillani on aina ollut kanssani ahdasta. Ihmeellistä suvaitsemattomuutta mielestäni.

Colombon lentoasemalla ei ollut nyt niin tiukkaa terveysvalvontaa, kuin aiemmilla lennoilla. Nyt saimme kävellä suoraan tulotiskille ilman sen kummallisimpia ruumiinlämmön mittaavien kameroiden tarkkailevia katseita.

Passintarkastusruuhkasta selvittyämme kävelimme kolmisin hieman jännittyneinä odottelemaan laukkujemme ilmaantumista hihnalle. Suureksi hämmästykseksemme laukut ilmaantuivat melko nopeastikin mustasta aukosta esille, vieläpä vahingoittumattomina.

Soitin taksikuskilleni Mahindalle, että olisimme valmiita kuljetukseen. Prasannan, yhden kummilapsemme isän iloiset kasvot paistoivat ihmismassasta. Maan tapojen mukaan, hän oli tullut meitä vieraita vastaan. Pian Mahindankin tuttu vani oli paikalla. Täällä lähes poikkeuksetta taksi on tehty pakettiautoista. Tähän autoon on vaihdettu kokonaan jousitus, joten kulku perunapeltoa muistuttavilla teillä oli melko mieluisaa. Ilmastointikin oli kunnossa.

Poikkesimme Colombossa tapaamaan ystävääni Jouni Aitamaata, joka vaimonsa Pirjon kanssa on ollut rakentamassa Outotekin palveluksessa maahan mittavaa vesihuoltoverkostoa Amparan alueelle itäiseen Sri Lankaan. Alue kärsi mittavia vahinkoja tsunamissa vuonna 2004, mutta Jounin suunnitteleman vesihuollon ansiosta ihmiset saivat riittävästi puhdasta vettä selviytyäkseen pahimman yli.

Selviydyimme melkoisesta liikennesirkuksesta ehjinä Hikkaduwaan, noin sadan kilometrin päähän Colombosta etelään The Oasis Villa -hotellin viileään syleilyyn. Raikas suihku huuhtoi matkan rasituksen mielestä. Olin palannut kotiin jälleen.

Kävimme nauttimassa merenantimista lautasellamme. Colman, tuk tuk -kuskini vei meidät asialliseen ja huokeaan rantaravintolaan. Herkuttelimme haita ja muita mereneläviä. Iltaa olisi voinut jatkaa pitkäänkin leppeässä, sysimustassa illassa, valtavien aaltojen syödessä rantapenkkaa kapeammaksi, mutta aamulla hyvin aikaisin meidän oli oltava ykköset päällä Banagala Gunarathana Theron, suuren munkkiyhteisön johtajan järjestämässä hyväntekeväisyystilaisuudessa.

Mahinda haki meidät Banagalan koululle varhaisen aamiaisen jälkeen. Tasan kello 8.30 tyttö -soittokunta ohjasi meidät juhlapaikalle, jossa kaulaamme ripustettiin kukkaleit. Ilma oli mielettömän kuuma, paitani oli aivan likomärkä. Lei tartutti paitani iloiseen kukkaloistoon. Kukaan paikalla olijoista ei tuntunut kiinnittävän mitään huomiota märkään olotilaani.




Tilaisuus oli pikä, jossa vuorottelivat lasten leikit ja pitkähkötkin puheet. Suurin osa puheista oli sinhalaksi, joten suurta ymmärrystä puheiden sisällöstä emme saaneet. Lasten leikit ja tanssit kruunasivat koko juhlan.















Juhla oli tärkeä monestakin syystä:
Lapset olivat nähneet opettajiensa kanssa valmiistaakseen kaikki kauniit leikit ja tanssit. Vahnemmat olivat tehneet lasten esiintymisasut. Jokainen koulun lapsi sai olla mukana suuressa juhlassa. Koolle tullut väkijoukko sai tarvitsemansa lepotauon arjen askareisiin ja rutiineihin. Tilaisuuden puheet oli kohdistettu juuri vanhemmille ja heidän lapsilleen. Tilaisuuden lopuksi saimme olla jakamassa kokaiselle lapselle koulureput -tarvikkeineen.

Tilaisuus tarjosi jokaiselle jotakin. Meille se antoi mahdollisuuden vahvistaa verkostomme ystävyyssuhteita varsinkin nyt, kun olemme luomassa jotakin aivan uutta Trincomaleen provinssiin kauaksi itään.














Sosiaaliministeri Lional Premasiri Banagala Gunarathana Thero.
Kaikki loppuu aikanaan. Niin tämäkin juhlava tilaisuus. Lasten saatua lahjansa ilmoille laskettiin satamäärin ilmapalloja ilosanoman viestinviejiksi.


Tämä tilaisuus loppui, meidän reissumme oli vasta alussa.



Monday, December 14, 2009

Rauma-kylä Sri Lankaan taustatietoja

Halpatotan erityislastenkoti - Halpatota Detention Home

Olen ollut mukana vapaaehtoistyössä Sri Lankassa helmikuusta 2006 lähtien. Lähdin aluksi mukaan Pentti-Oskari ja Marja Kankaan ideoimaan ja kehittämään Hope for Sri Lanka ry:n toimintaan Halpatota -nimiseen erityislastenkotiin opettamaan lapsille englantia. Laitosta kutsuttiin tuolloin nimellä Detention Home in Halpatota. Marja Kangas on kutsunut laitosta - lasten kaatopaikaksi - halutessaan kuvata niitä oloja, mitkä siellä olivat vielä 2006 aikana mennessäni ensimmäistä kertaa Halpatotaan. Tähän laitokseen kerättiin Sri Lankan kaduilta hylättyjä katulapsia. Laitoksessa on keskimäärin 150 lasta, tyttöjä ja poikia iältään 5 - 20 -vuotiaita.

Englannin kielen opettamisen ei ottanut sujuakseen, sillä minulla ei ollut minkäänlaista sinhalan kielen taitoa. Halpatotan lasten englannin kielen taito oli niin heikkoa, etteivät he osanneet kieltä juuri lainkaan. Kielen opettamisen sijaan keskitinkin huomioni lapsiin: heidän hoitamattomiin haavoihinsa, täitä kuhiseviin hiuksiinsa, syyhy -epidemiaan ja yleiseen alakuloon.

Laitoksen henkilökuntakin suhtautui aluksi minuun epäluuloisesti, sillä laitos oli aiemmin joutunut pedofiilien hyökkäyksen kohteeksi. Lapsia oli valokuvattu erään ei eurooppalaisen miesryhmän toimesta. Lasten kuvia oli löytynyt internetissä. Miesryhmä oli poistunut maasta ennen näiden asioiden ilmituloa. Oli sangen luonnollista, että olin henkilökunnan epäluulojen kohteena.

Hoidin lasten syyhy - ja täiepidemian suomalaisen lääkärin ohjeiden mukaisesti. Tämän työn jälkeen vähitellen laitoksen johdon ja henkilökunnan luottamus minuun alkoi vahvistua. Haavat ja paiseet hoidin pihalla olevassa aurinkosuojassa, ja minulla oli mukanani aina joku laitoksen opettajista ja valvojista. Näin avoimesti toimien ja saatuani lasten vaivoja vähemmäksi, minusta tuli vähitellen yksi laitoksen ”omista” opettajista.

Haavojen hoitaminen kuuman katoksen alla oli minulle isolle miehelle, ”Happy Buddhalle” niin rankka kokemus, että hyräilin hiljaa joitakin suomalaisia lauluja. Kuulin kerran lasten laulavan hyvin kauniisti. Pyysinkin ympärillä olevia lapsia laulamaan lankalaisia lauluja tulkkini Colmanin välityksellä. Laulaessaan heidän kasvoilleen tuli hymy ja ilo, mutta sydämessäni tunsin heidän valtavan surunsa elämäntilanteestaan johtuen.

Halpatotassa oli pääosin valtaväestöön kuuluvia sinhaleeseja, uskonnoltaan buddhalaisia. Kerran taas lapsia hoitaessani, eräs pikkuinen tyttö kysyi englanniksi: ”Are you Christian Keke?” Vastasin siihen myöntävästi. Sitten pikkuenkeli kysyi, että saisiko hän laulaa yhden laulun? Olin iloinen hänen ehdotuksestaan. Saisinhan minäkin tuolloin hetken huoahtaa ja syventyä kuuntelemaan tyttösen laulua.

Tyttö lauloi englanniksi laulun - Jesus loves a little child - kauniilla ja hennolla äänellään. Laulun aikana pelkäsin, että nyt pikku tyttö joutuu kaikkien muiden lasten pilkattavaksi. Mietin itsekseni, miten tästä tilanteesta selvitään. Kaunis ja sykähdyttävä laulu loppui. Syntyi syvä hiljaisuus, eikä kukaan puhunut yhtään mitään, kunnes kuin yhdestä sopimuksesta kaikki alkoivat taputtaa ja hurrata äänekkäästi. Tyttö oli antanut kauniin kuvan uskostaan muille, luottaen siihen, että laulun Jeesus kyllä auttaa häntä tässäkin tilanteessa. Minulle tapahtuma oli yksi sykähdyttävimmistä hetkistä matkojeni aikana.

Tutustui lähemmin myös henkilökuntaan. Heidän joukossaan oli vain yksi henkilö, naisopettaja, joka osasi puhua englantia. Hänelle aloin kertoa työstäni erityisopettajana Suomessa. Kuvailin tapojani lähestyä lapsia ja nuoria, miten keskustelin heidän kanssaan, kuuntelin heidän sydänsurujaan ja ennen kaikkea pyrin olemaan heille eräänlainen isän tai äidin korvike koulu maailmassa ja kaduilla, jossa olin kymmenisen vuotta lähes jokainen viikonloppu ns. viikonloppu -isänä Rauman kujilla.

Kerroin myös, miten varsinkin erilaisissa suomalaisissa laitoksissa siellä olevista lapsista pidetään kortistoa, mihin heistä merkitään kaikki mahdolliset, saatavilla olevat tiedot. Tämä kaikki tapahtuu lapsen parhaaksi. Lähestyessään sitä ikää, jolloin heidän on aika lähteä kokeilemaan omia siipiään, heille annetaan ohjatusti mahdollisuus kokeilla osaamisiaan itsenäisessä, ohjatussa asumisessa. Usein myös kokeillaan sitä, olisiko nuoren mahdollista onnistua kotona asumisessa. Tämä kaikki valvotusti ja ohjatusti.

Parin viikon kuluttua laitoksen taitava ja tunnollinen johtaja tuli luokseni kasvot innosta vähän vieläkin tummempina, jos mahdollista, kertomaan, miten hänelle on syntynyt ajatus, että laitoksessa olevia lapsia aletaan kutsua heidän nimillään, poistetaan numerokoodit nimistä ja aletaan pitää oppilasrekisteriä heistä. Vielä hän jatkoi, olisiko mielestäni mahdollista joskus kokeilla lasten kotona asumista, mikäli lasten vanhemmista olisi täysi varmuus? Entä heidän ammatillinen koulutuksensa? Se olisi hyvä aloittaa täällä laitoksen suojissa. Pojista voisi tulla kivityöläisiä ja muurareita, ja tytöistä ompelijoita tai vaatesuunnittelijoita tehtaisiin?

Kiittelin kovasti ääneen johtajaa ja mielessäni kiittelin viisasta naisopettajaa, joka oli ovelasti saattanut uudistukset johtajan omiksi ajatuksiksi. Myöhemmin paljastui, että tämä opettaja oli johtajan oma sisko. Voi teitä ihania naisia, miten osaatte käsitellä meitä miehiä ei vain täällä karussa pohjolassa, vaan sielläkin, missä pippuri kasvaa...!

Hope for Sri Lanka -yhdistys on palkannut Halpatotaan osa-aikaisen lääkärin, ompelijan opettamaan ompelijan tai vaatturin ammatin lapsille, hänelle avuksi apuopettajan, erityisopettajan opettamaan luku- ja kirjoitustaidon, jotta lapsilla olisi mahdollisuus päästä kouluun. Lisäksi olemme palkanneet vapaa-ajan ohjaajan opettamaan eri liikuntamuotoja ja tanssia.

Yhdistys on myös huomattavalla rahamäärällä remontoinut laitosta ja rakentanut uusia moderneja tiloja lasten käyttöön.

Ambegaman vammaisten naisten hoitokoti

Hope For Sri Lanka ry:n monista projekteista nostaisin esille vielä muutamia, joista yksi puhuttelevimmista paikoista on Ambegaman vammaisten naisten hoitokoti. Tämä on munkkijärjestön ylläpitämä laitos, jossa elämäntyötään tekee kaksi iäkästä lankalaista naista. He eivät saa työstään juurikaan rahallista korvausta, vaan he saavat asunnon, ruoan ja Arms Giving Day - lahjoituksina jonkun verran vaatteita.

Hoitokodissa on noin kolmekymmentä naista kahdessa talossa. Toisessa talossa on parikymmentä liikuntarajoitteisia naisia ja toisessa on näkövammaisia naisia kymmenkunta. Iäkkäät naiset eivät enää jaksa hoitaa hoivattavia asukkaita, vaan parempikuntoiset hoitavat toisiaan. Yksi hyväkuntoisista naisista valmistaa ruoan koko väelle muiden kynnelle kykenevien avustuksella.

Olosuhteisiin nähden näillä naisilla on laitoksessa varsin hyvät olot, sillä toisaalla heistä ei välittäisi kukaan. Monien mielestä olisi ollut parempi, etteivät he olisi koskaan syntyneetkään tähän maailmaan.

Suomalainen Katja -fysioterapeutti on usein tuonut lohtua ja iloa Ambegamaan terapeutin taitojensa ja koko sydämen rakkautensa voimasta. Hän on yksi meistä, joka on menettänyt sydämensä Sri Lankalle, ja saanut vastarakkauden myötä ikuisia ystäviä paratiisisaarelta.

Suurimpina ongelmina Ambegamassa on iäkkäiden hoitajien kunto ja päärakennuksen katto, mikä vuotaa juuri johtajan asuinhuoneen yläpuolelta. Koko katon kunnostaminen maksaisi arviolta 10 000 €.

Lotus Home - vammaisten lasten- ja nuorten kuntoutuskoti Baddegaman Keembe - Elassa

Mittavin projekti, johon Hope for Sri Lanka ry kautta ryhdyin, oli 1000 m² suuruisen vammaisten lasten ja -nuorten kuntoutuskeskuksen rakentaminen Baddegaman Keembe-Elaan. Hanke oli Sri Lankassa ensimmäinen laatuaan. Tämän projektin aikana opin rakentamaan täysin uuteen kulttuuriin yhteistyöverkostoja niin Colombon ja paikallishallinnon ministerien kanssa, kuin olla lujittamassa eri vammaisyhdistysten keskinäistä yhteenkuuluvuutta.

Suurena ongelmana vammaisuuden käsitteen ymmärtämisessä on se, että vammaisuutta pyritään selittämään, kuten Suomessakin vielä muutama vuosikymmen sitten, lasten ja/tai heidän vanhempiensa pahoilla teoilla, joista rangaistuksena vanhemmille oli syntynyt vammainen lapsi.

Sri Lankan kuin ei Suomenkaan valtiovalta ole ratifioinut vammaisten ihmisten oikeuksien julistusta. Olemme siis häpeällisesti tässä(kin) suhteessa useiden kehitysmaiden tasolla.

Kuntoutuskeskuksen suojelijoihin kuuluvat sosiaaliministeri Lional Premasiri, ex ministerimunkki Rev. Samitha Thero, ja koko hankkeen paikallisena isänä Rev. Banagala Gunarathana Thero. Ilman heidän suosiollista apuaan hankkeellamme ei olisi ollut menestyksen edellytyksiä.

Haluankin kuvata varsinkin Rev. Banagalan merkitystä kaikille hankkeillemme seuraavasti:

Jos edessäni pitkän käytävän päässä olisi suuri, vankka ja lukittuna oleva ovi, niin minun olisi turha pyrkiä tästä edemmäs, sillä en voimakeinoinkaan pääsisi ovesta sisälle. Kykenisin vaivatta etenemään, mikäli hallussani olisi oven lukkoon tai lukkoihin sopivat avaimet. Olisi sulaa järjettömyyttä jättää käyttämättä hallussani olevia avaimia, mikäli todella haluaisin edetä kohti tärkeätä tavoitettani, tuottamaan apua ja helpotusta Sri Lankan kärsivälle kansalle. Minulle nämä avaimet ovat paikallisten munkkiyhteisöjen johtajat ja suurimman lukon avain olisi ystäväni Rev. Banagala Gunarathana Thero! Hänelle ja muille hankkeittemme avustajille kuuluvat suuret kiitokset.

Vähitellen Hope for Sri Lanka vaihtui Lotus Hill -projektiksi, joka oli myös osallisena jo edellä mainittujen kohteiden rahoituksen hankkijana ja rahoittajana. Täältäkin taustalta löytyvät tutut suomalaiset nimet, Pentti-Oskari ja Marja Kangas sekä paikallisena taitajana ja auttajana Rev. Banagala. Tämä yhdistys keskittyy nyt suurten rakennushankkeiden toteuttamisen sijaan siihen äärimmäisen tärkeään ruohonjuuri -tason työskentelyyn, jonka kohteena ovat ne ihmiset, joita kukaan muu ei huomaa, eikä auta. Tässä projektissa valvojana oli mukana myös suomalainen Ave.

Hyvin pian huomasin, miten tärkeätä on henkisesti irrottautua paikallisväestön yhä tuntemasta herra -katkeruudesta. Tein omalla tavallani tiettäväksi ihmisille, että en ole sir, enkä Mahatma - suuri Herra - , vaan ihan tavallinen Keke. Minähän olin Happy Buddha tai pissu sudda - hassu valkoinen, tai alia - elefantti, en siis sortajaluokkaan kuuluva valkoinen. Helpoin tapa päästä ”sirrittelystä”, oli jakaa paikallisille, suurlapsisille perheille riisiä, jota motskarini taakse mahtui kolmekin kymmenen kilon säkkiä. Riisistä ei kukaan kieltäytynyt. Näin toimien tulin vähitellen tunnetuksi ja hyväksytyksi, tosin värivialliseksi ihmiseksi, kuten lähimmät paikalliset ystäväni minua kiusoitellakseen kutsuvat.

Projektien tarkastusmatka kesällä 2009, Rauma-kylä -idea saa alkunsa

Kesä - heinäkuussa kävin rakkaan Sinikka -vaimoni kanssa yhdistetyllä 35 -vuotis- häämatkalla ja projektien toimintojen tarkistusmatkalla Sri Lankassa. Pieniä puutteita lukuun ottamatta kaikki tuntui olevan kunnossa.

Aivan lomamme alussa meille tuttu urakoitsija Amarasiri Kuruwage ja ystävämme Rev. Banagala tulivat neuvottelemaan aivan uudesta hankkeesta saaren koillisosassa Trincomaleen provinssissa. Siellä entisellä sisällissodan alueella on pakolaisleirejä, joissa ihmiset elävät todella kurjissa olosuhteissa. Trincomaleen kaupungin läheisyydessä on Morawewa -niminen kylä, jonka ympäristössä asuu 1500 pakolaisperhettä vailla kunnollisia asuinolosuhteita. Tänne Sri Lankan hallituksen heille osoittamille alueille perheet ovat kyhänneet risuista ja mudasta taloja, jotka eivät tule kestämään alkavaa monsuunikautta rankkasateineen ja myrskyineen.

Ystäviemme käynnin lähimpänä tarkoituksena oli saada meidät tulemaan rankan 11 -tuntisen automatkan päähän tutustumaan paikallisiin oloihin ja neuvottelemaan Trincomaleen alueen jälleenrakentamisesta vastaavan ministerin, Major General T. T. Ranjith De Silvan ja alueen arkkimunkin Rev. Agbohura Vimalagnana Theron kanssa talojen rakentamisesta alueen noin 1500:lle pakolaisperheelle.

Matkasimme Colombosta pitkin perunapeltoa muistuttavia teitä pitkin Kantale -nimiseen kylään parinkymmenen kilometrin päähän Trincomaleesta. Täällä neuvottelimme ensin Rev. Agbohuran kanssa tulevasta projektistamme Morawewassa. Arkkimunkki otti ehdotuksemme avosylin vastaan. Hän kertoi, että alueella asuvilla ei ole yhtään mitään. He ovat menettäneet sisällissodan melskeissä kaiken omaisuutensa. Uusia koteja heillä ei ole mitenkään mahdollista rakentaa. He tulevat elämään pitkään ulkopuolisen avun varassa.

Parin tunnin kuluttua ministeri De Silva saapui Trincomaleesta neuvotteluumme. Mies kuunteli tarkoin kaikkea, mitä kerroimme, tehden välillä tiukkoja huomautuksia ja vaati tarkennuksia suunnitelmiimme. Lopulta De Silva oli tyytyväinen kuulemaansa. Hän kirjoitti meille kulkuluvan, jonka turvin meillä oli mahdollisuus kulkea kaikkialle hänen luvallaan. Trincomaleen leiriin emme ehtineet tutustua ajanpuutteen vuoksi. Sekin tapahtuu varmasti aikanaan.

Ajoimme oikotietä kansallispuiston halki vievää, kuoppaista soratietä pitkin. Vihdoin tunnin ajomatkan jälkeen saavuimme perille Morawewan kylään. Matkalla näimme yhä palavaa viidakkoa, jonka sissit olivat kyläläisten mukaan sytyttäneet paetessaan hallituksen joukkoja. Suurin osa kylää ympäröivistä taloista on tuhottu räjäyttämällä, tai muuten vahingoittamalla. Kaikki arvokkaat osat, ovet, ikkunat ja kaikki puuosat ovat joutuneet varastelun kohteeksi. Maasto on miinoitettu ja osa kaivoista on saastutettu. Koteihin asumaan muuttaminen on mahdotonta.

Kyläpäällikkö otti meidät sydämellisesti vastaan, ja istuuduimme jälleen neuvotteluun, jossa kertasimme kaikki ne asiat, jotka olimme käyneet Kantalessa läpi jo aiemmissa kahdessa neuvottelussa. No kertaus on oppimisen äiti. Lopuksi kyläpäällikkö piirsi kämmeneensä paperin puutteessa hahmotelman kyläneuvostosta, joka jakaisi pakolaiset tuleviin uusiin koteihinsa. Päätimme tässä kokouksessa, että talot jaettaisiin tasapuolisesti sinhaleesien, tamilien, muslimien, hindujen ja kristittyjen kesken. Ketään ei sorreta valintaprosessissa. Esitin, että omana näkemyksenäni ensimmäisiin taloihin etuoikeutetut olisivat vammaisia ja/tai sairaita ihmisiä. Heidän hoidostaan ja kuluistaan vastaisi munkkijärjestö.

Talot luovutetaan munkkijärjestölle, joilla olisi niihin omistusoikeus. Jos järjestö haluaa myydä talon paikallisille, heidän on ensin neuvoteltava Aito Fiilis ry:n kanssa myynnistä. Taloon muuttajille tulisi hallintaoikeus, muttei omistusoikeutta. Näin vältämme keinottelua ja korruptiota.

Alueelle on hallituksen lupa rakentaa aluksi 200 taloa. Hallitus rakentaisi tiet, vetäisi sähköt ja rakentaisi vesi- ja viemäri verkoston. Tämän lisäksi hallitus lupasi antaa kustannuksetta maan rakennuskäyttöömme. Tänne rakennamme Rauma -kylän!

Raumalainen Aito Fiilis ry mukaan rakentamaan Rauma-kylää Sri Lankaan

Riku Räsäsen kymmenen vuotta sitten perustama hyväntekeväisyysyhdistys Aito Fiilis ry on lähtenyt mukaan Rauma -kylä -projektiin. Räsänen tunnetaan erilaisten suurfestareiden järjestäjänä. Hän on perustamansa hyväntekeväisyysjärjestönsä kassaan kerännyt juhlien tuotosta huomattavia summia, jotka hän on pyyteettömästi, ilman suurta mediamyllerrystä jakanut eri tahoille tukemaan nuorten toimintaa.

Lähtiessäni kesällä 2009 Sri Lankaan, pyysin Aito Fiilikseltä osarahoitusta taloon, jonka olimme hankkineet hädänalaisessa tilanteessa olevalle perheelle. Riku kiinnostui asiasta. Lupasin kertoa hänelle tarkemmin hankkeestamme, kun palaan matkaltani.

17.11.2009 pidimme lehdistötilaisuuden, jossa kerroimme, että Aito Fiilis ry on lähtenyt mukaan Rauma -kylä Sri Lankaan .projektiin.

Ensimmäisessä vaiheessa tarkoituksenamme on rakentaa 50 taloa alueelle. Jatkossa voisimme rakentaa taloja lisää.

Talot rakennetaan urakalla kymmenen talon ryppäinä. Jokaiseen taloon tulee kymmenhenkinen työntekijäjoukko työnjohtajineen. Talon rakentaminen kestää noin 3 - 3,5 kk. Sri Lankan hallitus on edellyttänyt, että kaikki rakennustarvikkeet hankitaan ja valmistetaan Trincomaleen alueelta. Työläiset rekrytoidaan pakolaisleireiltä tai alueella odottavista perheistä.

Ensin alueelle rakennetaan asuinparakki työläisiä varten. Jokaisen työpäivän päätyttyä maksamme työläisille noin 3 - 4 €:n palkan, sekä annamme korvauksetta ateriat, teet ja veden.

Yhden talon kokonaiskustannukseksi tulee noin 6500 €. Projektin ensimmäisen vaiheen kokonaiskustannukset ovat noin 325 000 €.

Projektin rahoitus

Taloudellisesti tiukkana aikana käännymme ensin kohteliaimmin yritysten puoleen luodaksemme sponsorointisopimuksen yritysten kanssa. Vastineeksi lahjoituksille luovutamme rakennuksen valmistuttua heille kuvamateriaalin talon eri rakennusvaiheista yrityksen myynninedistämistyöhön. Talon seinään kiinnitämme lahjoittajan logon ja nimen. Kyläpäällikkö antaa erillisen kiitoskirjeen talon rakentamisesta.

Valtakunnallisen keräysluvan saatuamme ja nettisivujemme aukeamisen jälkeen kaikilla on mahdollisuus osallistua keräykseen ostamalla oven, ikkunan, tiiliä, kuution hiekkaa, säkillisen sementtiä jne. erillisen hinnoittelun mukaan.

Aito Fiilis ry voi myös vastaanottaa lahjoituksia, jotka menevät suoraan rakennuskohteeseemme Morawewan kylään.

Tervetuloa tukemaan toimintaamme!

Kiitollisena,

Aito Fiilis ry

Keijo Ahorinta