Torstai 25.2.2010, peruskiven muuraus

Tulostani Sri Lankaan on kulunut 19 päivää. Minusta tuntuu, että olen istunut koko tuon ajan kuumassa, huonosti ilmastoidussa pikkubussissa. Olin unohtanut, että tässä maassa ei voi edellyttää, eikä olettaa minkään asian tapahtuvan automaattisesti. Ei nytkään.

Olimme sopineet urakoitsijan kanssa, että tietyt perusasiat ovat kunnossa jo ennen tuloani maahan. Kuvittelin, että mies, jonka kanssa olin tehnyt yhteistyötä 3,5 vuoden ajan, että hän tuntee myös tapani tehdä työtä ja edellyttää oma-aloitteisuutta. Urakoitsija Amarasiri Kuruwage kyllä tietää tapani tehdä töitä. Vuosien kokemus on pakottanut hänet oma-aloitteisuuteen ja tinkimättömään laadukkaaseen työhön, mutta ilman rahaa mikään ei toimi täällä. Jotta sopimuksemme ehdot olisi voitu täyttää, minun olisi pitänyt lähettää Suomesta urakoitsijalle rahaa, jotta hän olisi voinut maan tapojen mukaisesti maksaa ennakkoja tarvikkeista ja kuljetuksista.

Kuruwagelle itselleenkin oli yllätys, että rakennuspaikkamme todella syrjäisestä sijainnista johtuen, täällä ei ole minkäänlaista rakennustarviketta kaupan. Morawewan kylästä emme riisin korjuun aikaan saa edes riittävästi ihmisiä töihin, sillä he ovat riisipelloilla korjaamassa talkoilla tulevan vuoden satoa talteen. Mason, rakentamisesta vastaava insinööri joutui haalimaan työväkeä aina Anuradhapurasta saakka. Sinne on matkaa runsaat sata kilometriä. Suomessa tuo matka ei olisi yhtään mitään, mutta täällä, lähinnä perunapeltoa muistuttavilla teillä aikaa tuohon matkaan kuluu pahimmillaan nelisen tuntia.

Kokemukseni on osoittanut, että Sri Lankassa ei urakoitsijalle voi maksaa kovin paljon ennakkoa. Siksi olimme sopineet maksusuunnitelman, jonka mukaan maksaisin Kuruwagelle ensin ennakkona 15 % koko summasta ja sitten rakentamisen alettua seuraavan erän. Viimeisestä erästä pidättäisin itselläni 5 %, jotta varmistan rakennuksen valmistuvan ajallaan ja laadun olevan sitä, mistä olimme sopineet.

Nyt jouduin pakon edessä maksamaan urakoitsijalle alkuennakon jälkeen lisää melkein puolet talojen hinnasta. Projektille tästä ei tule haittaa, sillä valvon täällä kaiken rahankäytön kulkemalla Kurun mukana myös näillä ostoreissuilla. Jatkossa tilanne helpottuu paikallistaen luottamuksen osalta, mutta muita vaikeuksia tulemme varmaan vielä kohtaamaan.

Pitkä sotatila on tehnyt pohjoisen ihmiset epäluuloisiksi. Etelästä tullut oman maan kansalainenkin on heidän silmissään epäluotettava. Meidän piti avata tili jokaiseen kauppaan maksamalla ennakkoja kuljetuksista ja tavaroista. Kaiken kukkuraksi armeija oli varannut niin suuren määrän betonitiiliä, että lähes kaikki tiilet menevät näihin armeijan hankkeisiin. Kantalesta, 40 kilometrin päästä Morawewasta sentään löytyi yksi paja, joka tekee myös siviileille tiiliä. Nämä kaikki lisäkulut kuljetuksien muodossa lisäävät kustannuksia ja syövät urakoitsijan omaa katetta. Kuruwage lohdutti, että kyllä me pärjätään yhdessä. Olemmehan ennenkin pärjänneet, ja päässeet vaikeuksista voitolle.

Peruskiven muuraustilaisuus, Foundation Stone Laying Seremony

Tilaisuutta on siirretty jo niin monta kertaa, etten aamullakaan vielä uskonut, että tänään jotakin tapahtuisi. Täysin tyyni ja kirkas ilma enteili todella kuumaa päivää. Herätessäni tähän aamuun lämpötila oli jo kolmissakymmenissä. Pian edessäni olisi päivän kurjin hetki, kun pitäisi pujottautua mustiin suoriin housuihin, valkoiseen paitaan, kravattiin, sukkiin ja tummiin umpikenkiin. Todella riemastuttava kokemus, sillä olin aivan likomärkä urakkani lopussa, vaikka koetin olla niin lähellä kattotuulettimen vilvoittavaa puhallusta kuin mahdollista.

Ajomatka asunnolta rakennustyömaalle on 47 kilometriä. Tuohon matkaan kuluu aikaa noin tunti. Ilmastoimaton vani tarjosi mahdollisuuden olla saunassa. Auton ikkunoita ei voi pitää auki kuin hetken, sillä tiestä nouseva punainen pöly värjää kaiken hetkessä punaiseksi. Oli vain kestettävä. Kivempaa olisi ollut istua saunan lauteilla vaatteitta ja heittää löylyä, kuin istua tulikuumassa autossa juhlavaatteissa. Suomalainen on tehty kestämään mitä vain. Tiesin kärsimykseni olevan rajallista, joten kuvittelin olevani Lapin kalapuroilla, vilvoittavien vetten äärellä.

Matkalla minulle selvisi, että nyt pidettävä seremonia on ainutlaatuinen. Koskaan aiemmin sisällissodan alettua vuonna 1983, tällaista taloprojektia maan pohjoisosassa ei ole pidetty, jossa osallisina ovat kaikki Morawewan alueella olevat etniset ryhmät. Yllätyksekseni maaperä oli pehmennyt myös tamilien asuttamiselle. Sehän oli meidän yksi tärkeimmistä tavoitteistamme. Nyt rakennettaviin taloihin tulee kolme sinhaleesiperhettä, kolme tamiliperhettä ja yksi muslimiperhe. Olisin hyppinyt riemusta tasajalkaa, mutta autossa tuo olisi ollut hieman hankalaa.

Jo aiemmin minulle ilmoitettiin, että emme voisi maanomistusolosuhteiden vuoksi rakentaa sellaista Rauma – kylää, jossa talot olisivat rinta rinnan, kylämäisesti. Saisimme rakentaa talot niille paikoille, joiden maanomistussuhteet ovat selvitetyt. Tällöin talojen välimatka kasvaa, mutta ovat samassa osassa Morawewan kylää. Erotukseksi muista taloista, talojen katoille maalataan RAUMA KYLÄ – nimi. Jos projektimme pääsee joskus tavoitteeseemme noin sataan taloon, silloin kylämuotoisuuskin mahdollistuisi. Nyt kuusitoista taloa asettuu muiden talojen joukkoon. Joka tapauksessa jostakin on alettava. Me alamme siitä, mikä täällä on mahdollisimman yksinkertaista toteuttaa myös byrokratian suhteen.

Kaarsimme jo ennalta tutun tilapäismajan (shelterin) pihalle. Vastassa meillä oli aina iloinen pariskunta, joka joutui pakenemaan Tamilitiikereiden väkivaltaa mukanaan vain muovipussit, joissa oli vaatteita pienille lapsille. Perheen isoisä ja – äiti jäivät tielle tiettömille. Perhe joutui eroon toisistaan. Vasta vuosien etsiskelyn jälkeen he löysivät toisensa maan keskiosasta. Nyt perhe on muuten koossa, paitsi miehen äiti asustelee vielä Kandyn alueella. Hänkin muuttaa taloon paikallisten tapojen mukaan sen valmistuttua. Kolme perheen lapsista on muuttanut opiskelun jälkeen pois kotoa. Kaksi lapsista asuu tilapäissuojassa, jonka heidän isänsä on rakentanut. Toinen tytär on naimisissa. Heillä on yksi lapsi. Mies käy töissä etelässä. Hän muuttaa taloon, mikäli saa alueelta pysyvän työpaikan. Samassa talossa tuolloin asuisi seitsemän ihmistä.

Perheen isä on esimerkillinen maanviljelijä. Sissien tuhottua hänen rakentamansa talon, mies rakensi uuden pienemmän räjäytetyn talon jäänteistä. Hän alkoi muokata maata palattuaan juurilleen aina tulitaukojen aikana. Kookospalmuviljelmä joutui kahdesti villielefanttien raivon kohteiksi. Ne tuhosivat viljelmän ja samalla kahdesti Tikiribandan rakentaman talon. Ei siis turhaan valkoista miestä varoitettu villielefanteista ja käärmeistä. Nyt en ole onneksi kumpiakaan joutunut silmästä silmään näkemään.

Viimeisen sotajakson aikana sissit toimillaan pakottivat perheet yöpymään viidakossa. Erään tällaisen vaiheen jälkeen, sissit olivat jälleen kerran räjäyttäneet miehen talon ja kaikki muutkin alueen talot tuusan nuuskaksi. Edessä oli jälleen mierontie.

Keväällä 2009 sisällissodan loputtua, Tikiribanda muutti ensin yksin alueelle, ja rakensi jälleen kerran talon entisen talonsa jäänteistä. Muu perhe odotteli keskimaassa turvallisen paluun ajankohtaa. Koko perhe muutti taloon 10.8.2010. Nyt tämä perhe saa raumalaisten rahoittaman pysyvän kodin, jota eivät elefantitkaan riko.

Olimme sopineet vaatimattomista peruskiven muuraustilaisuudesta, jonne olisi kutsuttu vain muutama ihminen. Tilaisuuden merkittävyyden vuoksi paikalle oli saapunut koko ylintä päätösvaltaa käyttävä joukko aina Colombon ministeriä myöten. Pian paikalla oli noin sata ihmistä. Heidän joukossaan oli tamileita, jotka istuivat omana ryhmänään ja valtaväestön sinhaleesit omana ryhmänään.

Protokollan mukaan munkit, priests, kuten heitä kutsutaan, aloittivat seremonian meditoimalla. Yleisöstä buddhalaiset yhtyivät meditaatioon. Ensimmäistä kertaa huomasin, että kaikki eivät laittaneetkaan käsiään meditaatioasentoon, vaan kuka mitenkin arvokkaasti seurasivat seremonian kulkua. He olivat hinduja (tamileja), ja muslimeja. Kukaan ei tuntunut kiinnittävän tähän huomiota. Jokainen sai olla niin kuin halusi. Tärkeintä oli yhteisöllisyys.

Munkkien seremonian jälkeen tuli juhlallinen peruskiven laskun ja muurauksen aika. Sain talon kummina laskea kiven ja lapioida sementtilaastia päälle. Sen jälkeen arvoasteikon mukaan kukin sai suorittaa oman osuutensa. Näin sidottiin koko kylän väki, niin sinhaleesit kuin tamilitkin, kummeiksi talolle, jonka turvaamiseksi kukin antaa parhaan panoksensa.

Puheita srilankalaisessa kulttuurissa on paljon. Niin oli nytkin. Munkit tietysti aloittivat oman osuutensa kertomalla sopivan osan buddhalaisesta perinteestä. Muiden puheet olivat enemmän maanläheisiä. Poimin nyt kaksi puheenosuutta, tai oikeastaan pari lausetta kahdesta merkittävästä puheesta:

Tamilineuvoston puheenjohtaja Nandalal Abeyweera korosti puheessaan, että hän ei ole ollut kertaakaan sisällissodan alkamisen jälkeen näin merkittävässä juhlassa. Merkittävimmäksi tämän tilaisuuden tekee se, että ensimmäistä kertaa tamilit ja sinhaleesit voivat osallistua samoihin juhliin tai tilaisuuksiin. Vaikka sota on päättynyt poliittisesti, vasta nyt voi rauha alkaa!

Toisen merkittävän, innostavan puheen käytti Colombon uudelleen asuttamisesta vastaava ministeri K. S. Dassanayake:
Vain ja ainoastaan kokeakseni, tunteakseni ja kuullakseni tämän tilaisuuden annin, minun on helppo ymmärtää, miksi tein tämän pitkän matkan tänne kokeakseni jotakin ainutlaatuista. Nyt alan uskoa, että tamilit ja sinhaleesit voivat jälleen kerran asua ja olla yhdessä. Odotan innolla, milloin saan olla tamilien ja sinhaleesien välisissä häissä. Tästä syntyy uusi sukupolvi. Kiitos teille suomalaiset, että olette mahdollistaneet meidän nähdä tulevaisuuteen tässä seremoniassa. Voin helposti puheesi jälkeen ymmärtää, miksi niin kovasti rakastat Sri Lankan kansaa, kun puhuit, että löysit täältä kultaa, lasten sydämet.

Juhlapuheita tai ei, niin sain kyllä sellaisen vaikutelman, että kukin heistä puhui sydämensä syvyydestä. Hallituksen edustaja puhui vastoin oman puolueensa hiljaista päätöstä olla niin voimakkaasti tukemassa tamilien uudelleenasuttamista.

Juhlat päättyivät yhteiseen ateriaan mangopuun varjossa. Arki ja sen haasteet voivat alkaa.

Majakka – projekti, the Lighthouse – Project in Sri Lanka

Kolmannella neuvottelukierroksella Morawewan paikallisviranomaisten kanssa viimeisetkin kysymykset saivat vastauksen ja toimintamme nostettiin Sri Lankan pohjoisalueen yhdeksi merkittävimmistä projekteista. He eivät luonnollisesti halunneet asettaa toisia toimijoita vähempiarvoiseen asemaan, mutta meidän Rauma – kylä Sri Lankaan hankkeemme luo alueelle tulevaisuudentoivoa ja ajatuksen mahdollisuudesta asettua sinne pysyvästi.

Rauma – kylän ensimmäisen talon peruskiven muurausseremonia on astrologien, munkkien ja viranomaisten aikataulujen mukaan 18.2.2010 aamulla kello 7.45 paikallista aikaa. Tarkkaa puuhaa, mutta näin halutaan täkäläisittäin turvata rakennettaville taloille turvattu tulevaisuus. Tarkennettu tieto kertoo 19.2.2010, että seremonia pidetäänkin vasta 24.2.2010, jolloin ministerikin ehtii paikalle. Näin tässä maassa pitää tottua kaikenlaiseen. Varma ei ole varmaa ennen kuin jotain faktisesti tapahtuu. Muu on vain illuusiota tapahtuvasta.

Tähän taloon muuttavat perheensä menettäneet nuoret tamilitytöt ja heidän isoäitinsä. Isä, äiti ja kaksi nuorempaa sisarusta menehtyivät matkalla ostoksille Trincomaleen itsemurhapommittajan iskiessä täpötäyteen bussiin. Kaikki bussissa olleet 75 ihmistä saivat surmansa. Ei parempaa valintaa kyläneuvosto olisi voinut tehdä, kuin antaa näille ihmisille talomme asuttavaksi.

Muiden talojen rakentaminen aloitetaan välittömästi 19.2., mutta seremoniallisista syistä tämä talo toimii yhteisenä kohteena. Muiden talojen seremoniat hoidetaan myöhemmin, muttei näin arvokkaasti ministerivieraiden, paikallisviranomaisten ja julkisen sanan ollessa paikalla. Munkit ovat aina tärkeimmässä osassa jokaisen talon seremonioissa.

Tärkeintä näissä juhlissa on, että kaikki tilaisuuteen kutsut ihmiset muodostavat ikään kuin kummikunnan näille taloille. Näin poistetaan kateutta, sillä heidän velvollisuudekseen tulee talon asukkaiden arvostaminen. Siksi myös kaikki rakennettavat talot ovat samanlaatuisia ja yhdenmuotoisia.

Meidän kannaltamme tällä toiminnalla on suuri merkitys, sillä Rauma – kylän taloihin muuttaa nyt viimeisen kerran paikallisviranomaisten vahvistamana todella niin valtaväestön sinhaleeseja, tamileja kuin muslimejakin. Viranomaiset eivät aluksi halunneet olla tukemassa tamileja näin merkittävällä tavalla. Vetosin ihmisoikeuksiin ja ihmisten oikeudesta asua siinä paikassa, mistä olivat asiakirjojen mukaan joutuneet pakenemaan sisällissodan kauhuja. Onnistuin saamaan kaikille samat oikeudet. Samalla sovimme, että tätä toimintamallia noudatetaan kaikissa muissakin rakennettavissa taloissa jatkossakin.

Tulevaisuus kasvaa pelloissa

Ensimmäisellä käynnilläni Morawewassa pellot olivat pahuuden hallussa. Niitä ei ole muokattu pahimmassa tapauksessa 27 vuoteen, aina siitä alkaen, kun sisällissota sai alkunsa vuonna 1983. Joulukuussa Morawewassa käydessäni maita muokattiin riisinkylvöä varten. Osa pelloista oli jo tuolloin kylvetty, ja osaa muokattiin yhteisvoimin. Tässä työssä olivat kaikki mukana melkein vauvasta vaariin, katsomatta sitä, minkä rotuinen naapuri olikaan. Näkymä rohkaisi tuolloin vaatimaan myös kylissä samaa yhteisöllisyyttä.

Sri Lankan hallitus on luvannut tukea pakolaisia antamalla pakolaisperheelle 25 000 rupian, noin 150 €:n kertakorvauksen ja vielä ruoka-avustuksen kansainvälisen ruoka-avun avustuksella puoleksi vuodeksi.

Mutamajat saavat uudenlaisen väliaikaisen muodon, sillä risuista ja mudasta kyhätyt majat eivät kestäneet monsuunijakson sateita ja myrskyjä. Perheet saavat kansainvälisen Save Lanka – organisaatiolta tukea materiaalien muodossa. Kaikki saavat saman määrän sementtiä, hiekkaa, sementtitiiliä, puuta rakennuksen runkoon ja kattorakenteisiin sekä peltiä seiniin ja kattoon. Parempi vaihtoehto tämäkin on kuin mutamajat. Näissä väliaikaisiksi tarkoitetuissa rakennuksissa on suojaista asua odottaen parempaa tulevaisuutta. Tämän tulevaisuudentoiveen toteuttajiksi me kaikki voimme ryhtyä vaikkapa Aito Fiilis ry:n kautta.

Voitte vain arvailla, kuinka kuuma tällaisessa suojassa (shelter) on, kun peltikatolla voisi helposti paistaa kananmunan! Olen saanut olla vieraana monissa tällaisissa taloissa iltapäivän polttavassa kuumuudessa. En ole voinut kovinkaan kauaa olla sisälle, kun kohteliaasti olen pyrkinyt juomaan tarjotun teen ulkosalla. Nämä perheet asuvat siellä jatkuvasti. Kaikkeen voi tottua – sanotaan. Löysässä hirressäkin olemiseen…

Poliittisesta tilanteesta maassa

Lähtiessäni matkalle kirjoitin UR:n sivuilla, että tässä maassa voi tapahtua kaikenlaista, mahdotontakin. Uutiset ovat kertoneet kenraali Fonsekan pidätyksestä, mielenosoituksista ja poliisien karkeista otteista mielenosoittajia kohtaan. Sanomalehdet sensuuria pelkäämättä ovat kirjoittaneet kovin sanoin presidentti Rajapaksan toimia vastaan. Tavallinen poliittisesti valveutunut lankalainen ihmettelee, miksi vielä ihmisoikeusjärjestöt eivät ole voimakkaasti puuttuneet selvään ihmisoikeuksien loukkaamiseen. Fonsekan käsittelystä täällä puhutaan kidnappauksena, ei pidätyksenä. Hallituksen omat lehdet eivät luonnollisesti näin voimakkaasti uutisoi pidätyksestä seuranneita mellakoita, joihin poliisi on puuttunut ampumalla, kyynelkaasuin ja väkivalloin. Paikallinen Daily Mirror – lehti avaa rohkeasti silmämme näkemään kulissien taakse.

Kuten niin tavallista tässä maassa, tämä kaikki koettu on taas painunut omaan uomaansa. Barrikadeilla ei enää seistä, eikä iskulauseita enää huudeta. Ajatukset on suunnattu tulevaisuuteen ja menneet ovat taas menneet menojaan.

Tilanne maassa näyttää rauhoittuneen. Toivottavasti maan parlamenttivaalit eivät tuo lisää jännitteitä. Sen näyttää vain aika. Nyt pitäisi antaa aikaa yhteiskunnan uudelleen rakentumiselle. Raumalaisina ja suomalaisina saamme olla eturintamassa luomassa uutta ja pysyvää Sri Lankaan.

Takkuisella tiellä

En olisi ikinä arvannut, kuinka paljon helpotusta netti tuo ihmisen elämään. Nyt kun yhteys on harvinaista herkkua, tuntuu siltä, että koti ja kotimaa ovat todella kaukana.

Tätä kirjoittelen Hikkaduwan Internet-Cafeessa omalla koneellani, jotta saan myös kaikki tietokoneen päivitykset kuntoon. Jos jostakin syystä kirjoitus joskus tulee ilman ääkkösiä, niin silloin olen paikallisen koneen kimpussa. Noissa vehkeissä ei ole tuollaisia hienouksia, kuin ä ja ö.

Kaikkien suunnitelmien mukaan, meillä pitäisi seremoniat olla ohi, mutta niin kuin tässä maassa usein käy, kaikki tulee jälkijunassa. Nytkin vasta eilen saimme kaikki tarvittavat rakennusmiehet koolle apupojasta sähkömieheen ja työnjohtajaan. Yritimme ehkä liiankin tunnollisesti täyttää kaikki pykälät myös sen osalta, että palkkaamme kaikki työntekijät Trincomaleen alueelta. Nyt se työ on tehty. Kaikki tarvittavat työntekijät ovat koossa, tosin vain kahden talon yhtäaikaista rakentamista varten. Muut miehet ovat riisipelloilla leikkaamassa talkoilla riisiä. Heistä saadaan apuvoimia vähän myöhemmin.

Nyt näyttää siltä, että ensi keskiviikkona kahden talon aloituspaikoilla hiekka, kivet, joita tarvitaan kivijalkaan, sementit ja betoniharkot ovat valmiina odottamassa peruskiven muurauksen jälkeen alkavaa starttia. 24.2. on jälleen uusi mahdollisuus saada rakennustyöt alkuun seremonioiden jälkeen.

Odotan innolla, että saisimme työt käyntiin. Minulle jo pelkkä paikallaan oleminen tuottaa ylitsepursuavan määrän hikeä. Lämpötila todella kuumassa Morawewassa on noin 40 astetta varjossa. Työmiehet raatavat pitkän päivän, eivätkä näytä olevan moksiksikaan. Rannikolla merituuli hivenen vähentää kuumuutta, mutta täällä sisämaassa vain vieno tuuli tuo viileyttä jostakin kaukaa.

Kaikkeen tottuu aikanaan. Normaalisti olen tottunut kuumuuteen ja kosteuteen parissa viikossa, mutta nyt on ollut tämäkin takkuista. Toivottavasti lopussa sentään kiitos seisoo, ja saamme iloita lankalaisten kanssa hienosta raumalaisesta ja suomalaisesta voimannäytteestä täällä Jumalan selän takanakin.